Lehtinen, Lasse. 2015. Ei ole muuta antaa. Helsinki: WSOY.
Lehtisen lähihistorian kirjasarja on päätynyt seitsemässä vuodessa kolmanteen osaansa. Rakennusalan yrittäjän näkökulmasta suomalaisen yhteiskuntaa peilaava sukuromaani alkoi 1940-luvulta (Siivetönnä en voi lentää 2008) ja eteni Kekkosen kauden läpi (Onni suosii rohkeaa 2010) vuoteen 1982, jolloin Koivisto tuli presidentiksi.
Tässä sarjan kolmannessa osassa rakennusmoguli Toivo Ahola on jo ikämies ja liikkeen sukupolvenvaihdos tosiasia. Vuorineuvos ärhentelee vielä työmailla samalla kun suurten ikäluokkien lapset yrittävät pärjätä muuttuvassa maailmassa. Kirjassa eletään sen vaurauden aallonharjalla, mitä edellisten 40 vuoden aikana on työllä rakennettu. Nyt muistellaan kehitysyhteistyötä Mosambikissa, vedetään suurprojekteja Irakissa ja kiidetään Helsingin pintapaikoissa.
Tarina etenee notkeasti ja verevästi kuten Lehtisen kynästä aina. Päähenkilö on kirjoittajan aikalainen, 1948 syntynyt monilahjakas humanisti Jukka Ahola. Väistämättä lukijan mieleen puskee arvelu siitä miten paljon nimihenkilö lienee kirjoittajansa alter ego, vaikkei Lehtinen ehkä tästä rinnastuksesta pidäkään.
Käsittelen Lehtisen romaania siis tietokirjojen joukossa. Kyllä, ilman epäröintiä, ja sinne kuuluvat myös tämän sarjan edelliset teokset. Historioitsijana Lehtinen piirtää osuvaa ajankuvaa, tietää mikä historiassa on oleellista ja mikä sivuraidetta. Historian kehikkoon istutetaan sitten kaunokirjailijan vapauksilla fiktiivisiä henkilöitä. Onko tällainen kuvaus vähemmän totuudenmukaista kuin esimerkiksi aito muistelmakirja, joka väittää pysyvänsä totuuteedessa? Eikö ajankuvauksessa ole aina kyse impressiosta, jossa on yksilön tulkintaa mukana?
Kirjan lopussa ajan rattaaseen lisätään kierroksia. Lukija hämmentyy: mistä nyt on oikein kyse, onko tämä suunnitelmaa, fantasiaa, unen houretta vai totista totta? Suomalainen Forrest Gump on nyt tarinansa käännekohdassa: jatkuuko tarina vai tässäkö se nyt oli? Voi Lehtinen, minkäs teit! Lukija jaksaa kuitenkin uskoa ettei kirjailija petä itseään eikä lukijakuntaansa, ja parin vuoden päästä päästään taas kääntämään uutta lehteä Aholan suvun historiassa.
Lehtisen kirja on hyvä syy etsiä soittolistalta Nuoruustango (1989), antaa Chydeniuksen ja Kaipaisen viedä menneeseen maailmaan. Kerrata nuoruuden ehdottomuus ja heittäytyminen, unohtaa kyynisyys paatostakin kohtaan, kun kerran rakkaudesta on kyse.
Kirjan kansikuva on harvinaisen osuva.
Aiheesta enemmän
Lehtinen, Lasse. 2008. Siivetönnä en voi lentää. Helsinki: WSOY.
Lehtinen, Lasse. 2010. Onni suosii rohkeaa. Helsinki: WSOY.
Kirjala 