Ellen Thesleff – itsetietoinen ekspressionisti

Schreck, Hanna-Reetta. 2017. Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Helsinki: Teos.

Suomalaisia naistaitelijoita on viime vuosina nostettu historian hämäränurkista lähitarkastelun valokeilaan. Arvostettu Helene Schjerfbeck on näin saanut seuraa esimerkiksi Elin Danielson-Gambogista (Heininen 2007), Fanny Churbergista (Konttinen 2012) ja Ester Heleniuksesta (Palin 2016).

Hanna-Reetta Schreckin kymmenvuotisen tutkimuksen ansiosta saamme nyt nauttia Ellen Thesleffin (1869–1954) taitelijantien tarkasta kuvauksesta. Monipolviset elämänvaiheet Kuopiossa, Ruoveden Murolessa, Ranskassa ja Italiassa käydään läpi kirjeiden ja valokuvien perusteella. Ellen oleskeli äitinsä ja sisartensa kanssa pitkiä aikoja ulkomailla. Kesän tullen hän kaipasi Murolen valoisaa luontoa, ja matkusti kotikosken rannalle rakkaaseen Casa Biancaan.

Kronologisen kirjan rakenne on raikkaan oivaltava. Ellen Thesleffin elämä jakautui 9 jaksoon, jotka muodostavat kirjan luvut. Kunkin luvun avaa kehyskertomus, jonka keskeinen elementti on tietty maalaus tai puupiirros. Tämä taiteellinen ikoni leimaa tekniikallaan ja sisällöllään koko ajanjaksoa.

Aikansa feministi matkusti yksin tai naisseurassa, istuskeli pitkät tovit kahviloissa, tilasi itse oman ruokansa. Ennenkaikkea hän tiesi mitä tahtoi eikä antanut helposti periksi. Tämä periaatteen ihminen halusi maalata värejä: ”Ei teorioita, ei muotoja – vain väri.” (Schreck 2017, 258). Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä ajatukseen opettamisesta, eivätkä tilausmuotokuvatkaan tulleet kyseeseen. Thesleff valitsi mieluummin taiteilijan köyhyyden kuin nöyrtymisen tällaiseen tulojen hankintaan.

Kirjeissään ja valokuvissa Ellen Thesleff kertoo paljon – ja jättää oleellista kertomatta. Hänellä oli pitkäaikainen suhde etäisen salaperäiseen Gordon Craigiin, ja yksityiskohdat jäävät pimentoon. Omaa perhettä hän ei koskaan perustanut.

Sivuilla näyttäytyy monilahjakas persoona. Hän koki syvästi ympäröivän luonnon, sen kuulaat kesäyöt väreineen, luonnon äänet ja lehdokin huumaavan tuoksun. Erilaiset aistikokemukset toimivat toistensa metaforina: hän kuuli hiekasta maapallon sydämenlyönnit ja muunsi ne väreiksi ja viivoiksi (Schreck 2017, takakansi). Hän ilmaisi itseään rikkain vivahtein sanallisesti, mitä lukuisat kirjeet ja elämän käännekohtien synnyttämät runot osoittavat.

Thesleffin keskeisiä maalauksia on kirjan kuvaliitteessä. Ei ihme, että kultakauden figuratiiviseen taiteeseen tottuneilla kriitikoilla yleisöstä puhumattakaan oli vaikeuksia ymmärtää hänen rosoista, ekspressiivistä taidettaan. Toisin on 2000-luvun alkupuolella: pienetkin puupiirrokset ovat nousseet huomattaviin hintoihin taidehuutokaupoissa.

Kirja on paljon enemmän kuin Ellen Thesleffin elämäkerta. Se kertoo laajasti aikakauden kuvataiteiden virtauksista ja vaikuttajista. Sivuilla kohdataan monia tunnettuja suomalaistaiteilijoita kuten Magnus Enckell ja Hugo Simberg sekä eurooppalaisia kuuluisuuksia, muun muassa Isadora Duncan, Wassily Kandinsky ja Marc Chagall. Yksityiskohtana kerrotaan Kandinskyn näyttelyistä Suomessa ja Ateneumin taidemuseon kieltäytymisestä hänen teoksensa ostosta – alennettuun hintaan. Vaikka tällaiset teokset ovat 2000-luvulla maailmanluokan taidemuseoiden vetonauloja, on turhaa spekuloida jälkiviisauden ylemmyydellä: päätös tehtiin sen ajan tietämyksen ja realiteettien mukaan.

Tutkimusperustaisen teoksen lähteisiin viitataan keveillä indeksinumeroilla. Monet lähteistä ovat kirjeitä, joten viitteiden avulla pääsee käsiksi tarkkoihin vuosiin. Kunkin luvun numero ja nimi juoksee vakioidussa alaotsikossa. Lähdeluettelo on laaja, tarkka ja kiinnostava. Tilaukseen lähti heti kirjoja lähikirjastosta ja ulkomailta. Kyllä näitä viitteitä ja lähteitä lähteitä luetaan, tarkkaan; kiitokset niistä tekijälle ja kustantajalle.

Schreckin teos on erityisen inspiroivaa luettavaa eri tasojensa vuoksi. Kirjalija kuvaa yksityiskohtaisesti ja tarkan dokumentaation avulla Ellen Thesleffiä taitelijana ja persoonana. Samalla kuvaukset ovat hyvin kokonaisvaltaisia. Thesleff on toimija omassa perhepiirissään sekä suomalaisissa ja eurooppalaisissa taideverkostoissa. Lukuisat kirjeet ja valokuvat luotaavat Ellenin persoonaa syvälti ja osoittavat sen monikerroksisuuden. Schreck (2017, 365) totisesti saa ”Ellen Thesleffin elämäntarinan loistamaan”, ja ”jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energiaa”, minkä hän määrittelee teoksensa tavoitteeksi. Vaikka taiteilijasta kerrotaan paljon, jää hänen syvin sisimpänsä salaisuudeksi. Kirjan luettua tuntuu, ettei Ellenillä itsellään olisi mitään tätä vastaan. Kirjailija päättää teoksensa sanoihin ”Kiitos Ellen!” Lukija lisää: Kiitos, Hanna-Reetta Schreck.

Schreck 2017, kuvaliite. Ellen Thesleffin maalauksia: Koristeellinen maisema 1910, Ihmisiä luonnossa 1911.

Aiheesta enemmän
● Ellen Thesleff – Minä maalaan kuin jumala. 2019. Helsinki: Helsinki Art Museum HAM 26.4.2019–26.1.2020. <https://www.hamhelsinki.fi/exhibition/ellen-thesleff/>. Luettu 26.4.2019.

Kiinnostavatko nämä?
● Heininen, Virve. 2007. Elin Danielson-Gambogi: Italian valossa. Helsinki: Didrichsen.
● Järvinen, Laila (toim.) 1956. Ester Helenius: Omaa kertomaa. Hämeenlinna: Karisto.
● Konttinen, Riitta. 2012. Fanny Churberg. Uudistettu laitos. Helsinki: Otava.
● Konttinen, Riitta. 2017. Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Helsinki: Siltala.
● Konttinen, Riitta. 2016. Oma tie: Helene Schjerfbeckin elämä. Helsinki: Otava.
● Palin, Tutta. 2016. Ester Helenius: Värihurmion palvoja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS.
● Tossavainen, Mari. 2016. Emil Wikström – kuvien veistäjä. Kirjokansi 139. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.