Poliittisen ilmastotutkimuksen kritiikki

Arvostelun kirjoittaja: Pentti Viitala.

Matti Virtanen (2019): Ilmastopaniikki. Hoito-opas. Docendo. 408 s.

Lutherin Katekismuksessa sanotaan, ellen väärin muista, että usko on luja luottamus siihen, mikä ei näy. Ilmastopolitiikassa luottamus ei kohdistu Raamatun ilmoitukseen, vaan IPCC:n raporttien esittämiin toimenpiteisiin. Tässä katsannossa Virtanen ei selvästikään usko ilmastopolitiikkaan. Hänen mielestään raportteihin ei tarvitse uskoa, vaan niiden perusteita on syytä kyseenalaistaa, kuten tieteessä aina tavallisesti tehdään. Fundamentalistit eivät tietenkään voi hyväksyä moista asennetta. He tuomitsevat ihmisen denialistiksi samalla tavalla kuin kollegat kirkon piirissä sanovat jotakuta ateistiksi.

Luonnontieteellinen tutkimus on dokumentoinut kiistattomasti ilmaston jatkuvan muuttumisen. Se on käytettävissä olevan tiedon valossa aina muuttunut, ja tulee ilmeisesti muuttumaan jatkossakin. Tämän tiedon Virtanenkin on omaksunut opiskellessaan asiaa Helsingin yliopistossa. Sitä ei voi kiistää toisenlaisten havaintojen puuttuessa. Ilmastotoimet sen sijaan ovat toinen juttu. Niiden tehokkuutta ei ole koskaan asetettu luonnontieteelliseen testiin, eikä se taida olla mahdollistakaan. Kaikki perustuu tietokonemalleihin, ja näitä malleja olisi syytä tarkastella kriittisesti sen sijaan, että ne kanonisoidaan totuudeksi. Tulee hakematta mieleen Rooman klubin tietokonemallit viiden vuosikymmenen takaa. Ne ennusteet menivät pahasti pieleen, vaikka saivatkin politiikassa aikaan monenlaista.

Fundamentaalinen tulkinta pitää ilmastonmuutoksen ainoana syntipukkina ihmistä, ja tarkemmin sanottuna ihmisten tupruttelemia kasvihuonekaasuja. Muiden mahdollisten syiden etsiminen on tuomittavaa denialismia. Siksi Virtaseen lyödään tämä leima, kun hän esittelee näitä tuomittavia tutkimuksia. Asian kannalta ei näytä olevan olennaista, vaikka ilmasto muuttui silloinkin, kun syntisiä ihmisiä ei maan päällä vielä vaeltanut.

Virtasen esitys on vakuuttava. Hän haastattelee kymmeniä ansioituneita alan tutkijoita, joita ei virallisen tiedon mukaan pitäisi olla olemassa. Melkein kaikki tutkijathan ovat kuulemma yksimielisiä IPCC:n päätelmistä. Totuus on kuitenkin se, että toisinajattelijat on vain tavalla taikka toisella vaiennettu. He eivät saa työlleen rahoitusta, eivätkä muut halua olla yhteistyössä pelätessään oman asemansa horjuvan. Yksinään tutkija ei voi tehdä juuri mitään. Tässä tilanteessa haastateltaviksi valikoituu enimmäkseen eläkeikäisiä, joilla ei ole enää paljon menetettävää. He eivät halua myydä esikoisoikeuttaan hernerokasta, mutta nuori ja nälkäinen lankeaa siihen helposti.

Tieteen perusominaisuus on tavanomaisen viisauden epäily. Vanhojen tulosten paikkansa pitävyyttä testataan kerta toisensa jälkeen, ja vaihtoehtoisia selityksiä havainnoille etsitään. Yksikin ristiriitainen havainto antaa aiheen lisätutkimuksille. Vain siten tieteessä päästään eteenpäin. Poliittisessa ilmastotutkimuksessa sellainen on kuitenkin synti, eikä syntisen luo pidä mennä majailemaan.

Virtasen kirja tuo esiin suuren määrän muitakin vaikuttavia tekijöitä kasvihuonekaasujen rinnalle. Näiden kaasujen merkitystä ei kiistetä, mutta ne osoitetaan vain osaselitykseksi. Ilmaston muuttumista on vaikea pysäyttää rajoittamalla toimet vain yhteen syylliseen. Tehtävä muuttuu vielä hankalammaksi siitä havainnosta, että moniin seikkoihin ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa. Herää kysymys: entä sitten, jos ilmastopolitiikan tarjoilemat toimet eivät tuotakaan haluttua tulosta? Tämä kysymys on Virtasen esityksen pohjalta hyvin aiheellinen.

Ilmastotutkimuksen politisoituminen on aiheuttanut yhteiskunnassa laajaa ahdistusta. Erityisen alttiita tälle ovat lapset, joille koulussa kerrotaan katastrofaalisista tulevaisuuden kuvista. Ahdistuneimmat lähtevät Eduskuntatalon eteen vaatimaan poliitikoilta ilmastonmuutoksen pysäyttämistä. Poliitikoilta ei kuitenkaan tule lohduttavia sanoja. He vain lyövät lisää löylyä kiukaalle, ajatellen sen tuovan ääniä vaaleissa.

Kovin paljon lohtua ei saa Virtasen kirjastakaan. Siinä kyllä selvästi todetaan, ettei hätä ole tämän näköinen. Ilmasto on muuttunut ennenkin, eikä maailma ole siihen loppunut. Luonto on selvinnyt suuremmistakin muutoksista kuin nyt povatut, ja niin on ihminenkin. Sopeutuminen on kuitenkin välttämätöntä, eikä vanhaan malliin voi enää jatkaa. Tietä uuteen Virtanen ei osoita. Siihen tarvitaan paljon lisää tutkittua tietoa, jota ei ole kahlittu mihinkään poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen. Voimavarojen keskittäminen nykyisen kaltaiseen ilmastotutkimukseen syö mahdollisuuksia siltä, mitä tarvitaan. Nykyiset ilmastopoliitikot eivät maailmaa pelasta. Eivätkä sitä tee muutkaan poliitikot. Ne nuoret, joita nyt pelotellaan, näkevät aikanaan paremman maailman politiikasta huolimatta.

 

4 Comments

  1. Päivitysilmoitus: Hyvä, paha muovi – Kirjala
  2. Päivitysilmoitus: Mazzarella matkalla – Kirjala

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s