Keir Giles (2020). Moskovan opit – Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä (Moscow rules). Suomennos Ilkka Rekiaro. Docendo. 301 sivua.
Tulenkantaja Uuno Kailas availi yhdeksän vuosikymmentä sitten Venäjästä hiljattain irtautuneen Suomen ikkunoita Eurooppaan. Hänen runonsa Rajalla tuntuu sopivalta tämän kirjan esittelyn alkuun:
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
Kailas katsoo Suomen itärajalla Aasiaan, mutta se ei vastaa sitä Euroopan rajaa, mikä meille on koulussa opetettu. Sehän kulkee Bosporinsalmesta Mustanmeren ja Kaspianmeren kautta Uralille. Tämä vuoristo kuvataan maantieteen koulukirjoissa Euroopan itäisimpänä kolkkana. Vanha Äiti Venäjä jää sen länsipuolelle, siis Eurooppaan. Britannian ulkopoliittisen instituutin tutkija Keir Giles haastaa tämän maantieteellisen stereotypian suomalaisen runoilijan tapaan.
Gilesin kuvaama raja kulkee Venäjän ja Euroopan välissä. Se erottaa toisistaan kaksi perin erilaista maailmaa. Tosin kirjassa puhutaan Euroopan sijaan lännestä. Amerikkalaisvetoinen Eurooppa on kuitenkin vain suhteellisen lyhyt loppujakso historiassa, joka kirjoittajankin mielestä ulottuu satojen vuosien taakse. Tulkinnan mukaan Venäjä on ollut pohjimmiltaan sama tsaarien, bolsevikkien ja putinistien aikoina. Venäläinen on venäläinen, eikä muuksi muutu. Poliittisesti epäkorrekti sanonta ilmaisee sen vain hiukan toisin.
Tässä ajassa vastassa on eurooppalainen liberaali demokratia, jota idässä kansan suuri enemmistö ei halua, ja jonka levittämistä sinne pidetään vihamielisenä värivallankumouksena. Vastenmielisyyden taustalla on vuosisatojen katkera kokemus lännen vaikuttamisesta. Ruotsalainen imperialismi ei aikoinaan lähtenyt Moskovasta kesän eikä talven mukana. Pietari Suuri poisti lopulta tämän uhan. Sitten tulivat Napoleonin ja Hitlerin opetukset. Venäläinen oppi kantapään kautta.
Moskovan opin mukaan oma turvallisuus tarkoittaa naapureiden turvattomuutta. Puolustus on työnnettävä mahdollisimman kauas vihamielisen länsirajan taakse. Lännen turvatakuut rajamaille merkitsevät Venäjän turvattomuutta. Stalin onnistui siirtämään uhan aivan Euroopan keskiosiin asti. Sitten Neuvostoliiton romahdus palautti viholliset Venäjän entiseen etupiiriin. Liberaalin demokratian tuputtaminen edelleen tästä eteenpäin näyttää Moskovassa siltä, että länsi haluaa siirtää taistelun vieläkin idemmäksi.
Lännessä ajatellaan toisin. Omien näkemysten edistämistä katsotaan hyväntahtoisten silmälasien läpi. Demokraattisten pyrkimysten edistämisessähän ajatellaan vain kansan parasta. Venäläisten epäluuloa ei ymmärretä, vaan sille etsitään jotain muuta selitystä kuin Venäjän ja Euroopan syvällinen ero. Onkin mahdotonta selittää, miksi Venäjä on niin erilainen. Tämä on niitä asioita, joissa yksinkertaiset kausaaliset suhteet eivät päde. Erilaisuutta voidaan vain kuvata. Siksi kirja ei ole akateeminen tutkimus, kuten tekijä heti alussa sanoo. Metodina on kuvata asiaa kirjallisten lähteiden avulla. Tekijä marssittaa lukijan eteen hyvin suuren joukon asiaan perehtyneitä kirjoittajia, jotka kuvaavat Venäjän olemusta kukin omalta kantiltaan. Valinta on tietenkin Gilesin oma, eikä sen takaa löydy mitään teoreettista kehystä, ei ainakaan julki lausuttuna.
Kirjassa päädytään Paasikiven linjalle: tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Venäjän pysyvä erilaisuus on hyväksyttävä. Täytyy luopua naiivista kuvitelmasta, että tuo maa muuttuisi pian läntiseksi demokratiaksi, joka lopettaa vihollistensa turvallisuuden horjuttamisen. Putinin seuraajakaan tuskin muuttaa asiaa, koska johtajat ovat silloinkin venäläisiä. On hyväksyttävä se, että Eurooppa ja Venäjä ovat eri asioita ja ajavat kumpikin omaa etuaan. Venäjä ei ole venäläisten itsensä mielestä osa Eurooppaa. Se haluaa olla enemmän. Se katsoo olevansa globaali toimija Euroopan rinnalla, ehkä jopa rappeutuneen länsinaapurinsa yläpuolella. Vanhassa geopolitiikassa Venäjän imperiumin alue oli historian maantieteellinen keskus. Joka hallitsee sitä, hallitsee maailmaa. Tämä ajatus on syöpynyt osaksi venäläistä sielunmaisemaa. Kuvaan liittyy erottamattomasti se, että muut piirittävät keskusta vihamielisinä. Tätä keskusten keskusta kaikki tietenkin haluavat hallita.
On aika luonnollista, että Britannian ulkopoliittisen instituutin tutkija asennoituu tällä tavalla, sillä englantilaisen on ehkä muita helpompi ymmärtää Venäjää. Britannian historia on niin monella tapaa paralleeli Venäjän historian kanssa, viikinkiretkistä alkaen. Robert Musilin paralleeliaktiossa olivat rinnakkain aikansa kaksi muuta keisarikuntaa Itävalta ja Saksa. Tässä kirjassa ne ovat Venäjä ja länneksi kutsuttu Britannia. Venäjän johtajat ovat olleet kuin Musilin miehiä vailla henkilökohtaisia ominaisuuksia. He erottuvat toisistaan vain aikaansa vasten. Tehtävä heillä on ollut kaikkina aikoina sama.
Voisikohan näiden kahden entisen imperiumin rinnastaminen auttaa ymmärtämään, miksi niin monet britit juuri nyt vastustavat Eurooppaa? Kuuluisa brittimaantieteilijä Halford Mackinder hahmotteli 1900-luvun alussa kirjoituksissaan sittemmin uudeksi imperialismiksi kutsuttua ajattelutapaa. Se ei ole kaukana venäläisestä, ei ennen, eikä nyt. Tällaisen mielikuvan Keir Giles tarjoilee lukijalleen. Joidenkin mielestä se on varmaan perin vanhanaikainen, toisten taas ei.
Kirjoituksessa sivuttu vanha kirjallisuus
Kailas, Uuno (1931). Uni ja kuolema. Helsinki: WSOY.
Mackinder, Halford (1904). The geographical pivot of history. The Geographical Journal 23 (4), 421–437.
Musil, Robert (1930). Der Mann ohne Eigenschaften. Berlin: Rowolth Verlag.
Arvostelun kirjoittaja: Pentti Viitala.
Kirjala 