Tähti, arvoitus ja musiikintutkimus

Musiikkitieteen professori Eero Tarasti lienee tunnetumpi maailman tiedepiireissä kuin Suomessa. Häneen liittyy monelle outo tiedonala, semiotiikka. Muistelmiin on siis aihetta Helsingin yliopiston vuosikymmenten jälkeen.

Tarasti, Eero. 2021. Moi ja soi: Muistelmia. Helsinki: Teos. 644 s.

Mustanpuhuva tiiliskivi näyttää juhlalliselta. Mies kannessa hymyilee ystävällisesti, ja nimeke on kutsuva: Moi ja soi. Tekstuaalista kuplettia ei kuitenkaan ole odotettavissa; frankofiili semiootikko avaa nimekettä heti alkajaisiksi, ja se tuo perspektiiviä koko teokseen. Mitähän annettavaa tällä on tavalliselle kulttuurin sekakäyttäjälle ja filosofian selaajalle?

Kirjan muoto on klassinen elämäkerta kehdosta työuran kautta eläkepäiviin. Sivuilla pursuaa kulttuurintäyteistä runsautta lapsuudesta lähtien, kiinnostavia opintoja, matkoja, esittävää ja luovaa taidetta. Tragedia ja ahdistusta, pettymyksiäkin. Rikasta, ainutkertaista, niin kuin nyt elämä tapaa olla.

Kuvauksia leimaavat matkat ja tutkijavierailut ympäri maailmaa, usein yhdessä pianistipuolison kanssa. Moneen otteeseen kohteena on Ranska, missä esiintyvät merkittävät semiootikot A. J. Greimas ja Ranskan akatemian jäsen Claude Lévi-Strauss. Oleskelu Brasiliassa 1970-luvulla tuotti portugalin kielen taidon ja myöhemmin maan klassisen musiikin kansallissäveltäjä Heitor Villa-Lobosin elämäkerran. Muina kohteina ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Välimeren maat, Balkan, Baltia ja Kauko-Itä. Kohdalle osuu niin nollaluokan hotelleja kuin patriisipaikkojen himmeää hehkua.

Suomen osuuteen sisältyy Helsingin yliopiston perinteikäs luentosali XII, maakuntakoukkaus Jyväskylään ja takaisin alma materin huomaan musiikkitieteen professoriksi. Aikakauteen osuivat yliopiston hallinnonuudistus ja musiikkitieteen metamorfoosit. Lyhytkuvaukset väitöksistä ja väittelijöistä ovat kiinnostavia, akateemista seurapiiripalstaa. Paikoin pilkahtelee yliopistomaailman kateutta ja vehkeilyjä, luovat yksilöt voivat olla eteviä myös raadollisuudessa.

Sivuilla helmeilee musiikkimaailman tunnettuja nimiä kuten Erik ja Mosse Tawaststjerna, Gothónit ja Timo Mikkilä; kaikki tietysti perheystäviä. Mielenkiintoista oli kohdata suomalainen sopraano Alma Fohström, jonka uraan itse törmäsin aikanaan sattumalta. Myös Susanna Välimäen kuvaamat muusikkojen murkinat herättivät huomiotani. Henkilöhakemisto kattaa 32 sivua, kahdella palstalla, siis runsaat 2 000 nimeä. Tämä on verkostojen dokumentti.

Semiotiikan tiedonalan kehittely, sen kansallisten ja kansainvälisten organisaatioiden rakentaminen on toinen kantava juonne kirjassa. Uusi ala joutuu hakemaan rooliaan, eikä sen sovittaminen yliopistojen ja muiden tutkimuslaitosten sisään onnistu ilman ristiriitoja.

Sujuva teksti soljuu, pulppuaa ja vyöryy jatkuvana virtana, kiihtyy väliin koskeksi, tyyntyy suvannoksi jatkuakseen taas eteenpäin. Mukana pyörähtelee jännittäviä käsitteitä kuten biosemiotiikka, zoosemiotiikka, psykoakustiikka, musiikkiarkeologia ja zoomusikologia. Paikoin jälki on rosoista ja jättää spontaanin vaikutelman. Kokonaisuuden kannalta on marginaalista, että joku metsäalan professori mainitaan maantieteen edustajana. Riuskaotteinen toimittaja olisi epäilemättä saanut teoksesta hallitumman kokonaisuuden, mutta tällaisena siitä kuuluu tekijänsä aito ääni.

Hieman toisella vaihteella Tarasti laskettelee kertoessaan 500 sivun jälkeen kokoavasti omasta työstään. Kirjoitus on jäsentynyttä, vaikka väliotsikot ovat edelleen harvassa. Nyt satelee vinkkejä kiinnostavista musiikkiteoksista, kirjoista ja muista julkaisuista.

Tarasti tunnustaa suoraan kirjoittavansa itselleen. Tämä lienee kaikkien muistelmien yhtenä pontimena: yrittää selvittää, että mitä tulikaan tehtyä, kuka minä oikeastaan olen. Lopussa kirjoittaja vielä palaa teoksensa nimekkeeseen, ja katsoo kaikkea kirjoittamaansa – elämäänsä – henkilökohtaisuuden ja yhteiskunnan keskinäisen painotuksen näkökulmasta. Tiiliskivi pelkistyy malliksi, siinä se on.

Runsaat valokuvat on ollut pakko laittaa pieneen kokoon. Niiden värisävyt ja asetelmat heijastavat aikakauden tunnelmaa. Ammattilaisten 1800-luvun mustavalkoiset visiittikortit poseerauksineen ovat korumaisen kauniita, 1970-luvun omanäppäilyt hehkuvat punertavilla pinnoillaan vapautunutta iloa, ja siitä eteenpäin yhä tarkemmiksi ja luonnollisemman värisiksi kasvavat otokset ovat reaalitodellisuutta toistavia dokumentteja. Kirjoittaja itse esiintyy lukuisissa kuvissa. Mukana on myös lehtileikkeitä, mutta niiden tutkimiseen tarvittaisiin kyllä suurennuslasia.

Muistelmissaan professori Eero Tarasti kuvaa klassisen musiikin tutkimusmaailmaa, joka on monelle harrastajalle jäänyt hämärään. Sivuilla levittäytyy näkymä taideaineiden asemaan Helsingin yliopistossa ja hieman Jyväskylässäkin. Hän sijoittaa oman henkilökuvansa Suomen ja Euroopan musiikkikulttuurin kartalle ja saa myös globaaleja ulottuvuuksia. Kirjassa matkustetaan laajalti ja kelaillaan viime vuosikymmenten maailmanmenoa klassisen musiikkikulttuurin näkökulmasta. Tarjolla on semiotiikan ja strukturalismin henkilö- ja organisaatiohistoriaa. Pitkin matkaa on ripoteltu mukavasti taustoittaen kirjallisuutta ja kiinnostavia musiikkivinkkejä, joita voi lukemisen lomassa verkon avulla tuoreuttaa.

Professori Tarasti osoittaa, millaisia maailmoja kunnollinen kielitaito ja kulttuurintuntemus avaa sosiaaliselle tutkijalle. Esimerkiksi saksan, ranskan, italian ja portugalin kielen osaaminen mahdollistaa alkuperäisjulkaisujen käytön ja verkostojen luomisen. Tällaisen toivoisi kannustavan niitä, jotka ponnistelevat kouluopetuksessa marginaaliin lytättyjen, muka-harvinaisten kielten kimpussa.

Sijoitan Tarastin muistelmat omaan kirjastooni siihen pätkään, jossa jo sädehtivät esimerkiksi Birger Kaipiaisen, Aaro Hellaakosken ja Björn Weckströmin, … Salvador Dalin, Antoni Gaudin ja Vatslav Nižinskin elämä ja teot. Kaikki ne kertovat luovista, persoonallisista erityislahjakkuuksista. Kaikki he ovat antaneet paljon ajateltavaa, lahjan lukijalleen.

Lopussa kerrotaan professorin merkkipäivästä, jossa Arja Saijonmaa esittää Zarah Leanderin tunnetun schlaagerin Vill ni se en stjärnaen gåta…. Esittää laulaja toisenkin, osoittelevan rallin, mikä närkästyttää juhlijaa kovin. Leanderin laulelman epiteetit tuntuvat osuvilta, muusta en ole varma – arvoitus säilyttää syvimmät salaisuutensa.

Pähkinänkuoressa
* Kenelle? Kulttuurinkuluttajalle, joka haluaa tutustua musiikintutkijaan, hänen matkoihinsa ja semiotiikan vaiheisiin.
* Mihin aktivoi? Tutustumaan musiikkisuuntauksiin ja -teoksiin. Kiertämään maailmaa, verkostoitumaan. Vahvistamaan omaa kielitaitoa, itsetuntoa.
* Mitä merkittävää? Suomen, Euroopan, Ranskan, Brasilian ja monen muun alueen kulttuurielämää musiikintutkijan ja semiootikon näkökulmasta 1900- ja 2000-luvun taitteessa.

Kiinnostavatko nämä?
* Lampila, Raija. 2016. Ralf Góthonin soiva elämä. Helsinki: Teos. 447 s. <https://kirjala.wordpress.com/2017/07/23/muusikon-elohopeamaista-elamaa/>
* Sinkkonen, Jari. 2015. Nerouden lähteillä: Suurten säveltäjien hauras elämä. Helsinki: WSOY. 364 s. <https://kirjala.wordpress.com/2015/07/14/tata-et-tiennyt-mozartista/>
* Toivakka, Svetlana. 2015. Alma Fohström: Kansainvälinen primadonna. Acta Musicologica Fennica 31. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura. 303 s. <https://kirjala.wordpress.com/2016/01/19/tuntematon-satakieli-1800-luvulta/>
* Vainio, Matti. 2016. ”Onko kaikki farssia vain”. Erik Tawaststjernan elämä. Helsinki: Otava. 478 s. <https://kirjala.wordpress.com/2016/11/05/erik-tawaststjernan-elaman-sonaatti/>

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s